Karismaa ja eläkeiän känniä

Jotta saataisiin oiva blogimme kunnolla vauhtiin, kirjoitan täten ensimmäisen "varsinaisen" merkintäni. Tästä se lähtee.

Laivamatka Ruotsista kotiin oli antoisa monellakin tapaa. Sen lisäksi, että kohtasin eläkeikäisten päiväristeilijöiden ääripäät, jouduin myös antamaan periksi itselleni eräässä karismaa koskevassa seikassa. Olen käynyt kyseisestä seikasta väittelyä itseni kanssa jo useita vuosia, ajatellut olevani väärässä ja vain jotenkin kieroonkasvanut.

Niistä eläkeläisistä. Huonompi ääripää ilmentyi minulle ja ystävilleni kiiluvasilmäisen, päiväkännisen papparaisen muodossa. Vodkasta rohkaistuneena hahmo "otti meihin yhteyttä" laivan internet-koneiden ääressä, emmekä hyvinkäyttäytyvinä neitosina osanneet suhtautua asiaan muuten kuin perinteisesti: pakenemalla paikalta.

Hetken hortoilun jälkeen meitä vastaan liihotti kännipapan täydellinen vastakohta. Tanssilattialla sulavin liikkein viiletellyt vanhempi herrasmies sekä hänen siisti rouvaspartnerinsa saivat meidät kaikki ihastuksesta hiljaisiksi. Se nautinto, joka pariskunnan eleistä, liikkeistä ja pyörähdyksistä heijastui, oli ja on todellakin jotain tavoittelemisen arvoista. Näin pitää vanheta! Nauttia elämästä! Olla taitava!

Tanssijoita säesti orkesteri nimeltä Hospital (toim. huom: bändin nimestä ei todellakaan herunut lisäpisteitä, päinvastoin) ja ehdimme tarkastella salin meininkiä puolisen tuntia. Aluksi huvitti tilanne, jossa olimme: eläkeläisten päivätansseissa, selvinpäin, typerän orkesterin säestäessä ja juontaessa kappaleitaan imelin välispiikein.

Vaan kuinkas kävikään. Taitavat muusikot veivät kohta sekä minun että ystävieni huomion kokonaan ("Kitaristi on kaikist ihanin!", "Hihi torvimies villiintyi ihan täysin"), ja jouduin viimeinkin tunnustamaan todeksi sen seikan, jota omaksi perversiokseni olen aiemmin luullut.
Se on kuulkaas nimittäin niin, että kun mies ryhtyy muusikoksi, ponkaisee karismamittari täyteen lukemiin - jos ei nyt loppuelämäksi, niin ainakin uransa pituiseksi ajaksi.

Soittimen tai laulun hallitseminen tekee rujosta miehestä herkän, bodybuilderista runopojan, pinnallisesta syvällisen, tylsästä mielenkiintoisen, rumasta kauniin;
se tuo tiskivedenharmaisiin silmiin ylimääräistä pilkettä, se tekee ujosta miehestä avoimen, pitkätukkaisesta rentusta vetävän, nörtistä seikkailijan sekä taviksesta ihanan, joukostaerottuvan, mielenkiintoisen persoonan. Muusikolle on mukava puhua, muusikko ymmärtää naisia (miksei miehiäkin), muusikko tietää syvimmät salamme ja ymmärtää ongelmamme. Lisäksi hän osaa sisällyttää kaikki tunteemme parhaimmillaan yhteen kappaleeseen.

Mikä muu ammatti antaisi tekijälleen saman?

Kuten Kikka aikanaan lauloi:
Soittajan sormi on sellainen elin / soimaan se saa vaikka millaisen pelin.