Hylätyt blogit, autiot postaukset

Maailman parhaan blogin nousu ja tuho, tai Jotain Sinnepäin. Alkuinnostus ei riittänyt alkua pidemmälle, vaan päätimme yksissä tuumin hylätä uppoavan laivan, poistua hiljaisilta silloilta sekä muita ontuvia vertauskuvia.

Mutta tytöt, me olemme vielä tähtiä. Allekirjoittanut haluaa kuitenkin olla osana suurempaa hyvää, joten lähdin seuraamaan toisen Naisen Tuoksua Ihaniin Naisiin. Siellä tavataan!

Hyvää jatkoa kaikille, kiitos kiinnostuksestanne :)

PS (eli mainostauko): Poistakaapa samalla Jotain-tilauksenne blogilistalta, ja napsauttakaa tilalle Ihqut.

toisten läheisyydestä, ihan vähän

pikkusiukku kirjoitti siitä, miten oma koti voi tuntua tyhjältä ja yksinäiseltä vaikka se samalla tuntuu omalta. toisen olettaa ikään kuin olevan toisessa huoneessa, ihan kohta tässä.

joskus tietysti tarvitsisi jotain toista ihmistä. joskus kuitenkin tarvitsisi vaan sen tiedon siitä, että joku toinen ihminen elää ja hengittää samojen seinien sisällä.
muuta asiaa mulla ei oikeastaan ole parisuhteista sanoa, koska useimmiten oman hengitykseni kuunteleminen on mulle enemmän kuin tarpeeksi ja välillä sekin on ihan liikaa.

mutta yhden hyvin rakkaan ystävän kanssa harkittiin vakavasti yhteenmuuttamista. katsotaan nyt, saadaanko mitään aikaan. (tämän vuoden puolella ei ainakaan saada, kun kummallakin on liikaa hommaa. javan peruskurssi, olet ikuisesti kirottu.)

moisessa kimppa-asumisessa, otaksuimme, tärkeää on se, että molemmat voivat tarvittaessa ryömiä omaan huoneeseensa sängyn alle murjottamaan. ja että molemmat osaavat antaa toiselle sen tilan. jälkimmäinen saattaa olla vaikeammin toteutettavissa, kun kyseessä on kaksi pulua joille toisen hyvinvointi on varsin tärkeää.
oikeat sudenkuopat varmaan havaitsee vasta sitten käytännössä.

Kasvua peilin edessä

Parisuhteesta ja toisiinsa tutustumisesta. Luonnollisestikin olen oman parisuhteeni aikana tutustunut syvällisesti kumppaniini. Varsinaisen koulun koen kuitenkin käyneeni oman itseni kanssa. Tämä parisuhde on nostanut valtavan määrän asioita pintaan koko elämäni ajalta. Haudattuja, käsittelemättömiä asioita itsestäni, elämästäni ja tunteistani. Yksin niihin ei ole tarvinnut törmätä, mutta sitten tuli heppu - ikään kuin peiliksi, heijastuspinnaksi.

Olen elänyt pitkässä suhteessa aiemminkin, mutta siitä on ikuisuus. Tuon ikuisuuden elin tapahtumarikasta elämää, tapasin paljon ihmisiä, mutten juurikaan asettunut mihinkään. Ei syntynyt suhteita, joissa olisin todella joutunut kohdakkain itseni kanssa. Kunnes tuli tämä nykyinen. Oli pakko katsoa peiliin, kun ei voinut juosta karkuunkaan. Kun nyt katsoo taaksepäin, kovin kouluni taisi kestää ensimmäiset 1,5 vuotta.

Rimpuilin toki välillä kynsin ja hampain. Joskus livistinkin, mutta tulin aina takaisin. Ja tärkeintähän tässä on se, että toinen ei koskaan lähtenyt karkuun. Laittoi kyllä rajoja omalle sietämiselleen, ja minä testasin miltei ne kaikki kuin uhmaikäinen lapsi. Olen oppinut valtavasti ja vaikka mistä - itsestäni, sitoutumisesta, luottamisesta, rakkaudesta, turvallisuudesta... listaa voisi jatkaa loputtomiin. Minä olen meistä vanhempi, mutta olen saanut olla se kakara, joka en ehkä lapsuudessani koskaan ehtinyt olemaan. Tästä on nyt hyvä kasvaa!

Y-Files

Olen ollut viisi kuukautta hyvässä, tiiviissä parisuhteessa. Elämme nyt siippani kanssa aikoja, jolloin toisen viimeisimmätkin luonteenpiirteet ja pinttyneet tavat alkavat käydä tutuiksi, nk. uutuudenviehätys pinnistelee vielä jokapäiväisessä elämässämme mutta haalistunee pian, ja aikoja, jolloin oma paikkamme tässä yhteiselämässä alkaa pikkuhiljaa hahmottua tarkemmaksi.

Olen viime aikoina katsellut uusintoja X-Filesista, ja naureskellut ikivanhalle asettelulle, jossa toinen päähenkilöistä uskoo johonkin, ja toinen ei. Henkimaailman hihhuli sekä faktojen vankka kannattaja. Myös eilisessä Emily Rose -elokuvassa oli jotain samaa. Syvästi uskovainen pappi sekä agnostikko asianajaja, sekä suuria asioita, joihin jokainen meistä joko uskoo tai ei usko. Esimerkkejä riittää kyllä.

Tajusin saman tilanteen vallitsevan myös parisuhteessani: siinä, missä minulta menee nk. kuupa sekaisin henkimaailman asioista, hössötän kaikenmaailman tarinoiden takia uskoen niitä ainakin osittain tosiksi, on mieheni järjellisten selitysten ystävä. Kun minä hihkun innoissani Emily-leffan perustuvan tositapahtumiin ja "saatanoiden" oikeasti olevan olemassa, toteaa mies että niinhän ne väittivät Fargonkin olevan totta, eikä se ollut. Ja että leffamogulit varmasti värittävät näitä tarinoita lipputulojen toivossa melkoisesti.

Keskustelimme myös Feng Shuista - pidän muutamista asioista, joita tässä sisustusmenetelmässä korostetaan, en siis ole mikään friikki enkä juurikaan sovella periaatteita käytännössä. Mies kuitenkin naureskelee, että hyvähän se on antaa hieno nimi asioille, joita toteutettaisiin luultavasti ihan ilman ohjeistustakin ja kätevyyden nimissä. Ettei asiaan mitään syvempää, suurempaa viisautta tai filosofiaa sisälly.

Eilisessä leffassa ikäänkuin tuplatreffeillä kanssamme ollut pari naurahti ajatukselleni: heidänkin suhteessaan jako on ilmeisesti selvä. Toinen opiskelee akupunktion saloja, tähän toinen taas suhtautuu hieman epäillen (vaikkakin kuulemma oli kiinnostunut aiheesta).

Minä olen mulderi, mies on scully. Eikä siinä ole mitään vikaa. En ihan heti keksi mukavampaa vastakohtaisuutta parisuhteeseen - sellaista, josta jatkuvasti löytyisi uusia keskustelunaiheita ja kontrastia, joka pistäisi molemmat välillä ajattelemaan.

Kahvilla

Tällä kertaa kirjoitukseni innoittajana on Kirjoituksia kellarista -blogin Tinka tämänpäiväisellä merkinnällään Kahvipaketin hinnalla. Tämän kirjoituksen lainaukset ovat Tinkan tekstistä. Kirjoitukseni on myös tavallaan jatkumo aiemmalle omalle merkinnälleni Sosiaalisuus ja kyläily.

Tykkään käydä kahvilla ja tavata kavereitani kahviloissa. Kuten olen aiemmin myös tässä blogissa kertonut, kaipaan toisinaan ihmisten ilmoille. Se on yksi syy sille, että teen kavereiden kanssa treffejä kahviloihin. Toisaalta kahvilakulttuuri on vain tullut tavaksi, erityisesti nykyisessä kotikaupungissani, jossa on valinnanvaraa. Synnyinkaupungissa ei tällaista kahvilakulttuuria 90-luvun lopulla laajemmalti vielä ollutkaan, mutta muistan kaivanneeni sitä. Mietin jopa oman kahvilan perustamista tuolloin.

Sosiaalisuus ja kyläily -merkinnässäni kerron olevani kyläilyasiassa itsekäskin. Kun ollaan jossain muualla vaikkapa kahvilla, voi kumpi tahansa vaivatta päättää, että nyt on aika lähteä. Kylässä ei ole mukavaa miettiä, haluaisikohan talon väki minun jo lähtevän. Samoin kaverille on kotona jotenkin kiusallista sanoa, että mukavaa kuin kävit, mutta haluaisin nyt ryhtyä omiin juttuihini.

Olen huono emännöimäänkin, kun en ole tottunut. Muualla tuntuu, ettei ole samanlaista seuranpitovelvollisuuttakaan kuin joskus kotonani koen olevan. Aina ei jotenkin vaan jaksa. Kahviloissa huomio ehkä kiinnittyy moneen muuhunkin asiaan. Oloni on rentoutuneempi, kun ollaan muualla. Siihen liittyy myös irtautuminen kotona odottavista velvollisuuksista. Joskus on vaan niin ihana nojautua hyvään tuoliin, siemailla kahvia ja polttaa satunnainen savuke niillä sijoillaan. Kun se vielä toistaiseksi on mahdollistakin joissain paikoissa.

Mietin tätä kyläilyasiaa aina toisinaan. Joskus tunnen huonoutta asian vuoksi. Ajattelen minua pidettävän epäkohteliaana, kun en kutsu ihmisiä kotiini. Mietin myös, mistä tämä kaikki ajatteluni ja tapani johtuu. Kyllä meillä lapsuudenkodissani kyläiltiin aika paljon puolin ja toisin. Kahviloissa istuttiin oikeastaan vain äidin kanssa kahdestaan joillain shoppailureissuilla. Niistä on hyviä muistoja, muuten!

Kovin aktiiviseen kahvilakulttuuriin ei näin opiskelijabudjetilla ole varaa, mutta eipä tässä ehdi joka ilta kahviloissa ramppaamaankaan. Ei sen puoleen ehdi olemaan seurallinen muuallakaan. Budjetin mukaan otan teen tai tavallisen kahvin, joskus luksuksena erikoiskahvin tai siiderin. Joskus voi hakeutua halvimpaan paikkaan, joskus ei ole niin suurta väliä. Vaihtoehtoja onneksi on.

"Ei sillä, että mikään ikärasisti olisin, mutta on kokemusta niistä trendipaikoistakin, missä saa erilaisia kahveja ja muita lisukkeita. Eihän siellä kuule edes omia ajatuksiaan, kun vieruspöydässä tytöt kikattavat ja vertaavat kännisekoilujaan ja kälkättävät kännykkään."

Tähän Tinkan mainitsemaan riesaan en ole törmännyt tai en vain kiinnitä huomiota tai en vain häiriinny. Kaikki ovat mahdollisia. Voin mennä oikeastaan minne vaan ja vaihtelenkin paikkaa tunnelman ja tarpeen mukaan. Viihtyisä sisustus, tunnelma ja hyvä musiikki on tietysti plussaa. Eikä ollenkaan haittaa, jos muut asiakkaat ovat kiinnostavia katsella.

"Kai se kaikki on vaan sitä nykyaikaa, jota pitäisi ymmärtää ja pysyä perässä. Aina en vaan jaksa, enkä varsinkaan halua."

Näin sanoo Tinka ja olen sitä mieltä, että ei tarvitse jaksaa, eikä haluta. Jokainen tavallaan. Toivon, että omatkin kaverini osaavat sanoa, jos eivät ole innoissaan tapaamisesta kahvilassa tai baarissa. Se vain itselle on jotenkin niin luontevaa.

Kotikissaksi

Kirjoittelinkin jo pari sanaa tuolla Tiian edellisen kirjoituksen kommenttilaatikossa kotiluuhaamisesta yli vuosikymmenen baariluuhaamisen jälkeen, mutta jatkan vielä aiheesta.

Aloitin iltamenot hyvin nuorena, vaikken ole koskaan mitenkään erityisesti yhdistänyt alkoholin kanssa puljaamista rientoihin. Alaikäisenä kävin paljon keikoilla, kotibileissä, discoissa, kaupungilla. Nautin jo silloin ihmisten ilmoilla olemisesta, uusiin ihmisiin tutustumisesta, tanssimisesta, musiikista ja tietysti poikien vilkuilusta. Nämä samat asiat ovat kautta aikain olleet itselleni se juttu, miksi mieli vetää ilta- ja yöelämään.

Tänä vuonna voisin kuitenkin puhua enemmänkin imperfektistä. Mieli ei ole vetänyt entisiin rientoihin samaan tapaan kuin aiemmin. Johan tässä on tietysti ehtinyt pörrätäkin, mutta uskoisin pääsyyn olevan väsymyksessä, joka on monen asian summana vaivannut jo pitkän aikaa. Tuntuu, ettei kerta kaikkiaan jaksa raahautua ihmisten ilmoille. Usein on niin väsynyt, ettei edes kiinnosta nähdä ketään.

Parisuhteet, ne vakavatkaan, eivät ole koskaan menoa hidastaneet, mutta nykyisin nautin siitä, ettei mieli enää levottomana haikailekaan yöhön, kun raskaan viikon jälkeen viimein koittaa viikonloppu. Väittäisin, että nykyinen parisuhde on viimein poistanut levottomuuden, vaikken mitenkään erityisesti juuri miesten perässä baareissa juossutkaan. Ramppasinhan siellä ennen parisuhdeaikoinakin.

Hepun kanssa ei aina vietetä viikonloppuiltoja yhdessä, mutta olen hyvillä mielin kotosalla. Luen, kirjoittelen, askartelen tyytyväisenä omasta rauhasta nauttien. Vielä jokin aika sitten olisin ollut kuin kissa pistoksissa. Lähtenyt lopulta vaikka yksin käymään jossain.

Tapaan kavereita edelleen mielellään baarimiljöössä, jos vain suinkin jaksan. Kuitenkin tavallisimmin alkuillasta, enkä enää sen levottomuuden polttelemana. Mukava istuskella, jutella ja katsella samalla ihmisiä, ottaa ehkä se lasillinen siinä. Toisaalta nyt lauantaina oli tosi mukava ilta baarissa ihan yömyöhään ja kunnon menojalalla. Mukavaa se siis on edelleen, kun vaan on sopiva vireystaso ja hyvää seuraa.

sisäinen kotikissa kadoksissa. ja hyvä niin.

tuli tuosta Tiian tekstistä mieleen, että lauantai-ilta ja oma aika on vaikea kombinaatio.
niinsanotusti good on paper.

ajatusrakennelmahan on seuraava:
en tee mitään lauantaina. en näe ketään, en stressaa mistään. menen kylpyyn kirjan kanssa, ja sen jälkeen räiskin vaikka vähän konsolilla menemään, jos on tullut liikaa rauhoituttua. aikaa itselle, silkkaa autuutta.
todellisuus tuppaa olemaan seuraava:
ahdistus iskee noin klo 16.40. tästä huolimatta alkuperäisestä suunnitelmasta pidetään itsepäisesti kiinni kunnes on liian myöhäistä tehdä minkäänlaisia muutoksia. sitten roikutaan netissä siinä toivossa, että muutama kamu olisi myös online ja samassa surkeassa jamassa.

aamulla voi sitten kyllä olla tyytyväinen kun herää päänsäryttä. en kuitenkaan ole vieläkään varma siitä, onko tämä kaiken koetun angstin arvoista.
ellei sitten pidä lukea tenttiin. tällöin päänsäryttömyys ei taatusti ole kaiken koetun angstin arvoista, sanoo sisäisen kotikissansa hukannut renttu.

löytöpalkkiota en tarjoa sisäisen kotikissan löytämisestä - tarvitsen nekin rahat hysteeriseen iltamenojen järjestelyyn. sitäpaitsi haluaisin oikeastaan, että se samperin katti pysyisi kadoksissa.