toisten läheisyydestä, ihan vähän

pikkusiukku kirjoitti siitä, miten oma koti voi tuntua tyhjältä ja yksinäiseltä vaikka se samalla tuntuu omalta. toisen olettaa ikään kuin olevan toisessa huoneessa, ihan kohta tässä.

joskus tietysti tarvitsisi jotain toista ihmistä. joskus kuitenkin tarvitsisi vaan sen tiedon siitä, että joku toinen ihminen elää ja hengittää samojen seinien sisällä.
muuta asiaa mulla ei oikeastaan ole parisuhteista sanoa, koska useimmiten oman hengitykseni kuunteleminen on mulle enemmän kuin tarpeeksi ja välillä sekin on ihan liikaa.

mutta yhden hyvin rakkaan ystävän kanssa harkittiin vakavasti yhteenmuuttamista. katsotaan nyt, saadaanko mitään aikaan. (tämän vuoden puolella ei ainakaan saada, kun kummallakin on liikaa hommaa. javan peruskurssi, olet ikuisesti kirottu.)

moisessa kimppa-asumisessa, otaksuimme, tärkeää on se, että molemmat voivat tarvittaessa ryömiä omaan huoneeseensa sängyn alle murjottamaan. ja että molemmat osaavat antaa toiselle sen tilan. jälkimmäinen saattaa olla vaikeammin toteutettavissa, kun kyseessä on kaksi pulua joille toisen hyvinvointi on varsin tärkeää.
oikeat sudenkuopat varmaan havaitsee vasta sitten käytännössä.

Kasvua peilin edessä

Parisuhteesta ja toisiinsa tutustumisesta. Luonnollisestikin olen oman parisuhteeni aikana tutustunut syvällisesti kumppaniini. Varsinaisen koulun koen kuitenkin käyneeni oman itseni kanssa. Tämä parisuhde on nostanut valtavan määrän asioita pintaan koko elämäni ajalta. Haudattuja, käsittelemättömiä asioita itsestäni, elämästäni ja tunteistani. Yksin niihin ei ole tarvinnut törmätä, mutta sitten tuli heppu - ikään kuin peiliksi, heijastuspinnaksi.

Olen elänyt pitkässä suhteessa aiemminkin, mutta siitä on ikuisuus. Tuon ikuisuuden elin tapahtumarikasta elämää, tapasin paljon ihmisiä, mutten juurikaan asettunut mihinkään. Ei syntynyt suhteita, joissa olisin todella joutunut kohdakkain itseni kanssa. Kunnes tuli tämä nykyinen. Oli pakko katsoa peiliin, kun ei voinut juosta karkuunkaan. Kun nyt katsoo taaksepäin, kovin kouluni taisi kestää ensimmäiset 1,5 vuotta.

Rimpuilin toki välillä kynsin ja hampain. Joskus livistinkin, mutta tulin aina takaisin. Ja tärkeintähän tässä on se, että toinen ei koskaan lähtenyt karkuun. Laittoi kyllä rajoja omalle sietämiselleen, ja minä testasin miltei ne kaikki kuin uhmaikäinen lapsi. Olen oppinut valtavasti ja vaikka mistä - itsestäni, sitoutumisesta, luottamisesta, rakkaudesta, turvallisuudesta... listaa voisi jatkaa loputtomiin. Minä olen meistä vanhempi, mutta olen saanut olla se kakara, joka en ehkä lapsuudessani koskaan ehtinyt olemaan. Tästä on nyt hyvä kasvaa!

Y-Files

Olen ollut viisi kuukautta hyvässä, tiiviissä parisuhteessa. Elämme nyt siippani kanssa aikoja, jolloin toisen viimeisimmätkin luonteenpiirteet ja pinttyneet tavat alkavat käydä tutuiksi, nk. uutuudenviehätys pinnistelee vielä jokapäiväisessä elämässämme mutta haalistunee pian, ja aikoja, jolloin oma paikkamme tässä yhteiselämässä alkaa pikkuhiljaa hahmottua tarkemmaksi.

Olen viime aikoina katsellut uusintoja X-Filesista, ja naureskellut ikivanhalle asettelulle, jossa toinen päähenkilöistä uskoo johonkin, ja toinen ei. Henkimaailman hihhuli sekä faktojen vankka kannattaja. Myös eilisessä Emily Rose -elokuvassa oli jotain samaa. Syvästi uskovainen pappi sekä agnostikko asianajaja, sekä suuria asioita, joihin jokainen meistä joko uskoo tai ei usko. Esimerkkejä riittää kyllä.

Tajusin saman tilanteen vallitsevan myös parisuhteessani: siinä, missä minulta menee nk. kuupa sekaisin henkimaailman asioista, hössötän kaikenmaailman tarinoiden takia uskoen niitä ainakin osittain tosiksi, on mieheni järjellisten selitysten ystävä. Kun minä hihkun innoissani Emily-leffan perustuvan tositapahtumiin ja "saatanoiden" oikeasti olevan olemassa, toteaa mies että niinhän ne väittivät Fargonkin olevan totta, eikä se ollut. Ja että leffamogulit varmasti värittävät näitä tarinoita lipputulojen toivossa melkoisesti.

Keskustelimme myös Feng Shuista - pidän muutamista asioista, joita tässä sisustusmenetelmässä korostetaan, en siis ole mikään friikki enkä juurikaan sovella periaatteita käytännössä. Mies kuitenkin naureskelee, että hyvähän se on antaa hieno nimi asioille, joita toteutettaisiin luultavasti ihan ilman ohjeistustakin ja kätevyyden nimissä. Ettei asiaan mitään syvempää, suurempaa viisautta tai filosofiaa sisälly.

Eilisessä leffassa ikäänkuin tuplatreffeillä kanssamme ollut pari naurahti ajatukselleni: heidänkin suhteessaan jako on ilmeisesti selvä. Toinen opiskelee akupunktion saloja, tähän toinen taas suhtautuu hieman epäillen (vaikkakin kuulemma oli kiinnostunut aiheesta).

Minä olen mulderi, mies on scully. Eikä siinä ole mitään vikaa. En ihan heti keksi mukavampaa vastakohtaisuutta parisuhteeseen - sellaista, josta jatkuvasti löytyisi uusia keskustelunaiheita ja kontrastia, joka pistäisi molemmat välillä ajattelemaan.

Kahvilla

Tällä kertaa kirjoitukseni innoittajana on Kirjoituksia kellarista -blogin Tinka tämänpäiväisellä merkinnällään Kahvipaketin hinnalla. Tämän kirjoituksen lainaukset ovat Tinkan tekstistä. Kirjoitukseni on myös tavallaan jatkumo aiemmalle omalle merkinnälleni Sosiaalisuus ja kyläily.

Tykkään käydä kahvilla ja tavata kavereitani kahviloissa. Kuten olen aiemmin myös tässä blogissa kertonut, kaipaan toisinaan ihmisten ilmoille. Se on yksi syy sille, että teen kavereiden kanssa treffejä kahviloihin. Toisaalta kahvilakulttuuri on vain tullut tavaksi, erityisesti nykyisessä kotikaupungissani, jossa on valinnanvaraa. Synnyinkaupungissa ei tällaista kahvilakulttuuria 90-luvun lopulla laajemmalti vielä ollutkaan, mutta muistan kaivanneeni sitä. Mietin jopa oman kahvilan perustamista tuolloin.

Sosiaalisuus ja kyläily -merkinnässäni kerron olevani kyläilyasiassa itsekäskin. Kun ollaan jossain muualla vaikkapa kahvilla, voi kumpi tahansa vaivatta päättää, että nyt on aika lähteä. Kylässä ei ole mukavaa miettiä, haluaisikohan talon väki minun jo lähtevän. Samoin kaverille on kotona jotenkin kiusallista sanoa, että mukavaa kuin kävit, mutta haluaisin nyt ryhtyä omiin juttuihini.

Olen huono emännöimäänkin, kun en ole tottunut. Muualla tuntuu, ettei ole samanlaista seuranpitovelvollisuuttakaan kuin joskus kotonani koen olevan. Aina ei jotenkin vaan jaksa. Kahviloissa huomio ehkä kiinnittyy moneen muuhunkin asiaan. Oloni on rentoutuneempi, kun ollaan muualla. Siihen liittyy myös irtautuminen kotona odottavista velvollisuuksista. Joskus on vaan niin ihana nojautua hyvään tuoliin, siemailla kahvia ja polttaa satunnainen savuke niillä sijoillaan. Kun se vielä toistaiseksi on mahdollistakin joissain paikoissa.

Mietin tätä kyläilyasiaa aina toisinaan. Joskus tunnen huonoutta asian vuoksi. Ajattelen minua pidettävän epäkohteliaana, kun en kutsu ihmisiä kotiini. Mietin myös, mistä tämä kaikki ajatteluni ja tapani johtuu. Kyllä meillä lapsuudenkodissani kyläiltiin aika paljon puolin ja toisin. Kahviloissa istuttiin oikeastaan vain äidin kanssa kahdestaan joillain shoppailureissuilla. Niistä on hyviä muistoja, muuten!

Kovin aktiiviseen kahvilakulttuuriin ei näin opiskelijabudjetilla ole varaa, mutta eipä tässä ehdi joka ilta kahviloissa ramppaamaankaan. Ei sen puoleen ehdi olemaan seurallinen muuallakaan. Budjetin mukaan otan teen tai tavallisen kahvin, joskus luksuksena erikoiskahvin tai siiderin. Joskus voi hakeutua halvimpaan paikkaan, joskus ei ole niin suurta väliä. Vaihtoehtoja onneksi on.

"Ei sillä, että mikään ikärasisti olisin, mutta on kokemusta niistä trendipaikoistakin, missä saa erilaisia kahveja ja muita lisukkeita. Eihän siellä kuule edes omia ajatuksiaan, kun vieruspöydässä tytöt kikattavat ja vertaavat kännisekoilujaan ja kälkättävät kännykkään."

Tähän Tinkan mainitsemaan riesaan en ole törmännyt tai en vain kiinnitä huomiota tai en vain häiriinny. Kaikki ovat mahdollisia. Voin mennä oikeastaan minne vaan ja vaihtelenkin paikkaa tunnelman ja tarpeen mukaan. Viihtyisä sisustus, tunnelma ja hyvä musiikki on tietysti plussaa. Eikä ollenkaan haittaa, jos muut asiakkaat ovat kiinnostavia katsella.

"Kai se kaikki on vaan sitä nykyaikaa, jota pitäisi ymmärtää ja pysyä perässä. Aina en vaan jaksa, enkä varsinkaan halua."

Näin sanoo Tinka ja olen sitä mieltä, että ei tarvitse jaksaa, eikä haluta. Jokainen tavallaan. Toivon, että omatkin kaverini osaavat sanoa, jos eivät ole innoissaan tapaamisesta kahvilassa tai baarissa. Se vain itselle on jotenkin niin luontevaa.

Kotikissaksi

Kirjoittelinkin jo pari sanaa tuolla Tiian edellisen kirjoituksen kommenttilaatikossa kotiluuhaamisesta yli vuosikymmenen baariluuhaamisen jälkeen, mutta jatkan vielä aiheesta.

Aloitin iltamenot hyvin nuorena, vaikken ole koskaan mitenkään erityisesti yhdistänyt alkoholin kanssa puljaamista rientoihin. Alaikäisenä kävin paljon keikoilla, kotibileissä, discoissa, kaupungilla. Nautin jo silloin ihmisten ilmoilla olemisesta, uusiin ihmisiin tutustumisesta, tanssimisesta, musiikista ja tietysti poikien vilkuilusta. Nämä samat asiat ovat kautta aikain olleet itselleni se juttu, miksi mieli vetää ilta- ja yöelämään.

Tänä vuonna voisin kuitenkin puhua enemmänkin imperfektistä. Mieli ei ole vetänyt entisiin rientoihin samaan tapaan kuin aiemmin. Johan tässä on tietysti ehtinyt pörrätäkin, mutta uskoisin pääsyyn olevan väsymyksessä, joka on monen asian summana vaivannut jo pitkän aikaa. Tuntuu, ettei kerta kaikkiaan jaksa raahautua ihmisten ilmoille. Usein on niin väsynyt, ettei edes kiinnosta nähdä ketään.

Parisuhteet, ne vakavatkaan, eivät ole koskaan menoa hidastaneet, mutta nykyisin nautin siitä, ettei mieli enää levottomana haikailekaan yöhön, kun raskaan viikon jälkeen viimein koittaa viikonloppu. Väittäisin, että nykyinen parisuhde on viimein poistanut levottomuuden, vaikken mitenkään erityisesti juuri miesten perässä baareissa juossutkaan. Ramppasinhan siellä ennen parisuhdeaikoinakin.

Hepun kanssa ei aina vietetä viikonloppuiltoja yhdessä, mutta olen hyvillä mielin kotosalla. Luen, kirjoittelen, askartelen tyytyväisenä omasta rauhasta nauttien. Vielä jokin aika sitten olisin ollut kuin kissa pistoksissa. Lähtenyt lopulta vaikka yksin käymään jossain.

Tapaan kavereita edelleen mielellään baarimiljöössä, jos vain suinkin jaksan. Kuitenkin tavallisimmin alkuillasta, enkä enää sen levottomuuden polttelemana. Mukava istuskella, jutella ja katsella samalla ihmisiä, ottaa ehkä se lasillinen siinä. Toisaalta nyt lauantaina oli tosi mukava ilta baarissa ihan yömyöhään ja kunnon menojalalla. Mukavaa se siis on edelleen, kun vaan on sopiva vireystaso ja hyvää seuraa.

sisäinen kotikissa kadoksissa. ja hyvä niin.

tuli tuosta Tiian tekstistä mieleen, että lauantai-ilta ja oma aika on vaikea kombinaatio.
niinsanotusti good on paper.

ajatusrakennelmahan on seuraava:
en tee mitään lauantaina. en näe ketään, en stressaa mistään. menen kylpyyn kirjan kanssa, ja sen jälkeen räiskin vaikka vähän konsolilla menemään, jos on tullut liikaa rauhoituttua. aikaa itselle, silkkaa autuutta.
todellisuus tuppaa olemaan seuraava:
ahdistus iskee noin klo 16.40. tästä huolimatta alkuperäisestä suunnitelmasta pidetään itsepäisesti kiinni kunnes on liian myöhäistä tehdä minkäänlaisia muutoksia. sitten roikutaan netissä siinä toivossa, että muutama kamu olisi myös online ja samassa surkeassa jamassa.

aamulla voi sitten kyllä olla tyytyväinen kun herää päänsäryttä. en kuitenkaan ole vieläkään varma siitä, onko tämä kaiken koetun angstin arvoista.
ellei sitten pidä lukea tenttiin. tällöin päänsäryttömyys ei taatusti ole kaiken koetun angstin arvoista, sanoo sisäisen kotikissansa hukannut renttu.

löytöpalkkiota en tarjoa sisäisen kotikissan löytämisestä - tarvitsen nekin rahat hysteeriseen iltamenojen järjestelyyn. sitäpaitsi haluaisin oikeastaan, että se samperin katti pysyisi kadoksissa.

Yhteishyvään

Kun kerran oma blogi ei suostu julkaisemaan tekstejäni (näkyvät editoitavina ja tallessa, mutta eivät millään konstilla suostu näkymään itse blogissa), voinen kirjoitella tänne.

On siis lauantai-ilta. Siippani on lähdössä äitinsä kanssa erääseen konserttiin, ja minä jään yksikseni pitämään taloa pystyssä. Tavallaan oma rauha pitkästä aikaa on mukavaa, tavallaan mahdottoman tylsää. Kuinka ihmeessä ihmiset, jotka eivät juo viikonloppuisin, viettävät aikaansa? Mistä he löytävät leffaseuraa lauantai-illoiksi? Ovatko blogi-ihmiset "läsnä" eli kuulolla, vai kuljeskelevatko hekin baarista toiseen kuola suupielestä valuen?

Täytyy sanoa. Hulivili-tytöstä kiltiksi kotimammaksi muuttuminen ei ole ollut helppoa. Tietää, mistä on tulossa, mutta ei ole hajuakaan siitä, minne on menossa. Helpompaa olisi toisinpäin: hypätä bussiin, tempaista kännit ja hukkua mieron tielle muutamaksi päiväksi.

Eipähän, perkale, olis yksinäistä.

Tanssimuistojen pyörteissä

Tiian kirjoitusta lukiessani tulvahti mieleeni kaksi hyvin erilaista, hieman aihetta sivuavaa muistoa. Nämä aion luonnollisestikin jakaa tässä teidän kanssanne.

Muisto 1

Elettiin talvea 1986-1987. Olin tuolloin kuudennella luokalla ja kävin nuorisotalon discoissa. Lähiössämme oli myös vanhustentalo. Jostain oli syntynyt idea pitää yhteisdisco varhaisnuorille ja ikäihmisille. Sinnehän mentiin suurella mielenkiinnolla katsomaan, miten mummoille ja papoille maistuu nykynuorison meno. Maistuihan se!

Siellä saman discopallon alla tanssittiin - Madonna, A-ha, Wham!, mitä niitä nyt sitten siihen aikaan olikaan. Kaikilla vaikutti olevan ihan yhtä hauskaa. Välillä pistettiin tietysti tasapuolisuuden nimissä valssiksi. Muistan varmasti lopun ikääni, kun lattia täyttyi Kultaisen nuoruuden tahtiin valssaavista mummoista ja papoista. Kyllä siinä joitain oivalluksia ihmisyydestä ja elinkaaresta syntyi. Tajusi, että nekin kaikki ovat olleet joskus nuoria ja mekin puolestamme vanhenemme.

Kuinkahan vastaava kokeilu toimisi nykyään?

Muisto 2

Tämä skenaario sijoittuu jonnekin kymmenen vuoden päähän, kun olin parikymppinen. Meitä oli siihen aikaan usein aika iso porukka rullalautailevia nuoria miehiä, minä ja ystävättäreni, välillä muitakin tyttöjä.

En enää muista, miten ajauduimme sille kaupungin laidalle ja siihen lähiökuppilaan - mahdollisesti edullisten tuoppien vuoksi? Joka tapauksessa kuppilassa oli karaokeilta, tupa täynnä väkeä viidenkympin molemmin puolin ja meidän porukka. Hämärä mielikuva on, että pojat intoutuivat illan mittaan laulamaankin, mutta ennen kaikkea humpattiin!

Mitään humppaa kukaan meistä oikeasti osannut tanssia, mutta eipä haitannut. Siinä meni pienellä tanssilattialla kaikki kappaleet, mitä ihmiset sitten ikinä lauloivatkaan. Pojat taisivat tanssittaa kantaväestön naisiakin, mutta me ystävättären kanssa tanssittiin vain meidän poikien kanssa. Kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut ja eksoottinen ilta!

Karismaa ja eläkeiän känniä

Jotta saataisiin oiva blogimme kunnolla vauhtiin, kirjoitan täten ensimmäisen "varsinaisen" merkintäni. Tästä se lähtee.

Laivamatka Ruotsista kotiin oli antoisa monellakin tapaa. Sen lisäksi, että kohtasin eläkeikäisten päiväristeilijöiden ääripäät, jouduin myös antamaan periksi itselleni eräässä karismaa koskevassa seikassa. Olen käynyt kyseisestä seikasta väittelyä itseni kanssa jo useita vuosia, ajatellut olevani väärässä ja vain jotenkin kieroonkasvanut.

Niistä eläkeläisistä. Huonompi ääripää ilmentyi minulle ja ystävilleni kiiluvasilmäisen, päiväkännisen papparaisen muodossa. Vodkasta rohkaistuneena hahmo "otti meihin yhteyttä" laivan internet-koneiden ääressä, emmekä hyvinkäyttäytyvinä neitosina osanneet suhtautua asiaan muuten kuin perinteisesti: pakenemalla paikalta.

Hetken hortoilun jälkeen meitä vastaan liihotti kännipapan täydellinen vastakohta. Tanssilattialla sulavin liikkein viiletellyt vanhempi herrasmies sekä hänen siisti rouvaspartnerinsa saivat meidät kaikki ihastuksesta hiljaisiksi. Se nautinto, joka pariskunnan eleistä, liikkeistä ja pyörähdyksistä heijastui, oli ja on todellakin jotain tavoittelemisen arvoista. Näin pitää vanheta! Nauttia elämästä! Olla taitava!

Tanssijoita säesti orkesteri nimeltä Hospital (toim. huom: bändin nimestä ei todellakaan herunut lisäpisteitä, päinvastoin) ja ehdimme tarkastella salin meininkiä puolisen tuntia. Aluksi huvitti tilanne, jossa olimme: eläkeläisten päivätansseissa, selvinpäin, typerän orkesterin säestäessä ja juontaessa kappaleitaan imelin välispiikein.

Vaan kuinkas kävikään. Taitavat muusikot veivät kohta sekä minun että ystävieni huomion kokonaan ("Kitaristi on kaikist ihanin!", "Hihi torvimies villiintyi ihan täysin"), ja jouduin viimeinkin tunnustamaan todeksi sen seikan, jota omaksi perversiokseni olen aiemmin luullut.
Se on kuulkaas nimittäin niin, että kun mies ryhtyy muusikoksi, ponkaisee karismamittari täyteen lukemiin - jos ei nyt loppuelämäksi, niin ainakin uransa pituiseksi ajaksi.

Soittimen tai laulun hallitseminen tekee rujosta miehestä herkän, bodybuilderista runopojan, pinnallisesta syvällisen, tylsästä mielenkiintoisen, rumasta kauniin;
se tuo tiskivedenharmaisiin silmiin ylimääräistä pilkettä, se tekee ujosta miehestä avoimen, pitkätukkaisesta rentusta vetävän, nörtistä seikkailijan sekä taviksesta ihanan, joukostaerottuvan, mielenkiintoisen persoonan. Muusikolle on mukava puhua, muusikko ymmärtää naisia (miksei miehiäkin), muusikko tietää syvimmät salamme ja ymmärtää ongelmamme. Lisäksi hän osaa sisällyttää kaikki tunteemme parhaimmillaan yhteen kappaleeseen.

Mikä muu ammatti antaisi tekijälleen saman?

Kuten Kikka aikanaan lauloi:
Soittajan sormi on sellainen elin / soimaan se saa vaikka millaisen pelin.

asiat tärkeysjärjestykseen. tai jotain sinnepäin.

... eli ensin kirjoitetaan blogiin, sitten vasta puetaan tai avataan koulutehtävä.

jännittää, kuten usein uudet asiat, mutta hyvällä tavalla - ja onneks mulla on tukitiiminä Tiia ja Herkku.
viimeisenä paikalla siis Liina. kuka muka yllättyi?

let's rock, babes!

Sulkakynät suhisemaan

Oho! Herkku jo tulikin ja pamautti blogin pystyyn, näpsäkästi kuin partiolainen telttansa tai JOTAIN SINNEPÄIN! Tässä ilmoittautuu Tiia, heipä hei vaan. Innostus on suuri, niin kuin punajuuri!

Let's blog :)

Nyt jännittää!

Tapahtumien sarja lähti täältä ja nyt ollaan tässä! Tästä eteenpäin kaikki on yhtä suurta seikkailua, josta kenelläkään meistä ei ole vielä sen enempää tietoa.

Jotain sinnepäin, kuitenkin!